Neljän seinän sisällä

Meni aika henkilökohtaiseksi, mutta menkööt. Ei minulla ole mitään menetettävää.

Olen ujo ja arka ihminen. Minun tapauksessani tämä tarkoittaa sitä, että toisten ihmisten lähestyminen on todella vaikeaa, ja jos siinä lähestymisessä onnistuu, niin suusta ei tule korkeintaan kuin epämääräistä muminaa. Se taas usein johtaa epämiellyttäviin 30 sekunnin hiljaisuuksiin, kunnes keskustelukumppanini ärsyyntyy lähtee pois paikalta vähin äänin. Miksi otan asian puheeksi? No olen vain yksinkertaisesti kyllästynyt siihen. Se estää kavereiden ja mikä tärkeintä, tyttöystävän hankkimisen.

Olen asunut neljä vuotta Joensuussa, enkä ole saanut kaverin kaveria. Tunnen korkeintaan muutamia tyyppejä nimeltä. Tämä hyvin pitkälti tarkoittaa sitä, että olen elänyt nämä vuodet yksin neljän seinän sisällä. Pitkään minä sitä olen kestänyt, mutta nyt se on alkanut tuntumaan hyvin kamalalta. Yhä useammin tulee vastaan niitä päiviä, jolloin mikään ei kiinnosta, vaan päivät tulee vietettyä masentuneena pelejä pelaten. Mikään ei naurata ja kaikki asiat kuulostaa tylsältä. Tyhjä olo lienee paras tapa kuvata tunnetta.

Usein kuulee sanottavan tällaisessa tapauksessa, että pitäisi mennä ulos uusiin ihmisiin tutustumaan tms. Jos se olisi niin helppoa, niin kyllä minä olisin niin tehnyt jo ajat sitten! Kukaan ei vain tunnu ymmärtävän, että minua pelottaa niin helvetisti lähestyä ketään. Jos minä jollakin tavalla saan luotua kontaktin toiseen ihmiseen, niin minä en osaa keskustella hänen kanssaan. Minä en yksinkertaisesti kiinnostu toisista ihmisistä. Heillä ei vain tunnu olevan mitään mielenkiintoista keskustelunaihetta koskaan. Jos kyseessä on mies, niin he kaikki aina puhuvat vain kolmesta eri asiasta; Jääkiekosta, autoista tai juopottelusta. Ei voisi vittu vähempää kiinnostaa. Jos he sattuvat puhumaan peleistä, niin he puhuvat jostakin saatanan MMORPG- tai MOBA-peleistä. Kellään ei ole koskaan mitään mielenkiintoista asiaa, jonka takia tulee sitten jäätyä suosiolla pois keskusteluista. Naisilla on tähän asti ollut paljon mielenkiintoisemmat keskustelut, mutta he ovat usein myös paljon vilkkaampia puhujia, jolloin väliin tunkeminen on meikäläisen hitaalla ajattelutaidolla mahdotonta. Minulla kestää oikeasti puoli minuuttia miettiä jotain aiheeseen liittyvää sanottavaa, jolloin keskustelun aihe kerkiää vaihtumaan jo kahteen kertaan.

Tässä on nyt sellainen ristiriita, että ihmiset eivät ole minusta kiinnostavia, mutta haluan silti kavereita. En ole aavistustakaan, kuinka se on mahdollista. No jos totta puhutaan, niin voisin kyllä elää vaikka loppuelämäni kavereitta, mutta en ilman elämänkumppania. Minä olen aivan uskomattoman rakkaudenkipeä ihminen Tälläkin hetkellä haluaisin halata sitä omaa rakastani sohvalla istuen ja sylissäni pitäen. Jos tuo unelma joku päivä toteutuu, niin se sylissäni istuja saa varautua aikuisen miehen itkuun. Niin paljon minä kaipaan henkilöä, joka minua ymmärtäisi, rakastaisi ja jolle voisin kertoa kaiken. Mutta miten minä voin koskaan hankkia tyttöystävän, jos pelkkä kavereiden hankkiminen on jo mahdottomuus? Toivoin brony-ryhmään liittymisen ja heidän järjestämien ryhmätapaamisten korjaavan kaveripuutteen, mutta olin valitettavasti väärässä. 

Jos minun ujouteni tulee puheeksi jossakin rymässä, niin kaikki yleensä toteavat, että se on vain luonteenpiirre. No tässäpä heille uutinen: Se ei ole luonteenpiirre. Se on koulukiusauksen aiheuttama trauma. Kouluaikojeni alkuaikoina minua piti itseasiassa käskeä olemaan hiljaa! Sitten minä joku päivä olevinaan sanoin jotain tyhmää, jota en ymmärtänyt ja kaikki rupesivat ilkkumaan minulle. Loppujen lopuksi se meni siihen, että en sanonut enää yhtään mitään. Jos jotain piti sanoa, niin harkitsin hyvin tarkkaan sanani. Ja sellaisena elämäni on jatkunut tähän päivään saakka.

En osaa kunnolla luottaa ihmisiin, vaan he pelottavat minua. Jo pelkkä kaupassakäyminen on hyvin ahdistavaa touhua. Tuntuu siltä kuin kaikki tuijottaisivat koko ajan ja odottaisivat kunnes teen jotakin väärin, jotta he saisivat nauraa. Koko homma kuulostaa naurettavalta ja tiedän sen itsekin, mutta en minä mahda sille mitään. Älkää edes ehdottako mitään psykiatria minulle. Sinne hakeudutaan nimittäin terveyskeskuksen kautta ja minä inhoan terveyskeskuksia ja sairaaloita. Sitä paitsi, enhän minä sinne uskalla lähteä, kun siellä on ihmisiä.

Miten tästä sitten eteenpäin? En tiedä. Voin vain toivoa onnenpotkua, että törmäisin sattumalta johonkin, joka osaisi auttaa minua. Tai ehkä tämä avautuminen antaisi sen verran rohkeutta, että minä sitä apua pystyisin itse etsimään.

Kriitikoita kritisoiden

Olen lyhyen taitelijaurani aikana törmännyt jos jonkinlaiseen kriitikkoon. Valitettavasti kovin moni heistä ei osaa antaa kritiikkiä oikein. Jotkut heistä eivät aina edes tiedä, mistä he puhuvat. Pariin mukavaan henkilöön olen törmännyt, jotka ovat osanneet antaa kritiikkiä rakentavasti ja suhteellisen täsmällisesti, mutta näitä ihmisiä on harmittavan vähän.

Miksi otan sitten kriitikot esille? No olen huomannut, että aina kun julkaisen uuden sarjakuvan tai piirustuksen, niin joltakin löytyy aina jotakin negatiivista sanottavaa niistä. Tämä ei ole mikään yllätys, mutta kun rupean katsomaan muiden artistien kommenttiosioita, niin arvaapa kuinka paljon negatiivista palautetta löydän? Aivan, en yhtään. Ei väliä kuinka huono tekele ruudulla sattuu olemaan, niin kaikki kommentoijat pitävät siitä. Eli kysymys kuuluu: Miksi kaikki kriitikot kerääntyvät minun töideni ympärille? Minä en edes pyydä kritiikkiä! Ja sitten ihmiset, jotka pyytävät kritiikkiä, eivät saa sitä! En ymmärrä!

No vihaanko sitten kritiikkiä? Kyllä ja en. Urani alussa se oli ihan kivaa, kun minulla ei ollut kokemusta piirtämisestä ja tarvitsin ohjausta, mutta nyt kun olen saanut hieman mainetta ja taitoa lisää, niin kritiikki on oikeastaan alkanut kyrsimään. Tai no ei oikeastaan se kritiikki, vaan ne ihmiset, jotka eivät osaa antaa sitä! Ei siinä ole mitään pahaa, jos henkilö osaa kertoa työn onnistuneet puolet ja kertoa loukkaamatta niistä epäkohdista. Mutta jos kriitikko keskittyy vain negatiiviseen puoleen ja ilmaisee sen tyyliin: "Rupesin nauramaan, kun näin tuon naaman", niin sitten sivuutan kommentin täysin. Sarjakuvien kritiikki-kommentteja lukiessa asiat vielä mutkistuvat, kun kriitikot eivät usein sano ruutua johon he viittaavat. Usein kuulee tällaista: "Twilight näyttää hieman hassulta tuossa". Minä taas sanon siihen: "Missä? Tässä sarjakuvassa on 21 ruutua, joista jokaisessa esiintyy Twilight. Kerro tarkemmin tai haista vittu". No ehkä ehkä minä asian vähän kiltimmin ilmaisen, mutta ymmärrätte kyllä asian laidan.

Huono kriitikko

Mutamaan otteeseen on tullut myös törmättyä henkilöihin, jotka eivät käsitä minun käyttävän omaa tyyliäni, vaan vertaavat sitä suoraan TV-sarjan tyyliin. Onpa tainnut pariin otteeseen tulla linkkiäkin, jonka sisältöä on kehotettu käyttämään viitteenä piirustuksilleni. Linkithän ovat tietysti sisältäneet kuvia suoraan TV-sarjasta, joilla minä en tee enää juuri paskaakaan. Miksi näin? Koska sarjan hahmot ovat kaksiulotteisia, mutta itse toteutan ne kolmiulotteisesti. Lisäksi sarjan ponien anatomiassa on niin paljon epäkohtia, että niiden käyttäminen viitteenä nykyään on myrkkyä.

Hyvänä esimerkkinä edellisestä on käyttäjä, joka rupesi jossain vaiheessa "kritisoimaan" töitäni tähän tapaan: "Sinun pitäisi tehdä niin ja näin". Eli minun olisi pitänyt tehdä kuten hän sanoo. Kaikista ärsyttävintä oli, että kommentit eivät koostuneet mistään muusta. Hän vain sanoi, että mikä on hänen mielestään väärin, joka minun pitäisi korjata. Mieleenpainuvin noista kommenteista oli: "You should shorten their legs" (suom. Sinun pitäisi lyhentää heidän jalkojaan). Henkilö ei koskaan vain ollut ajatellut, että entäpä jos pidemmät jalat ovatkin vain osa minun tyyliäni? Kyllästyin loppujen lopuksi siihen "kritisoimiseen" ja sanoinkin hänelle asiasta. Menetin tilaajan, mutta en voi sanoa, että jäi ikävä.

Mitäs seuraavaksi? Olin aikeissa laittaa tähän useita esimerkkejä huonosta kritisoinnista, mutta töilläni on niin paljon kommentteja, että kritiikkien löytäminen siitä kasasta on hankalaa. Suosittelen kuitenkin lukemaan töideni kommentteja läpi! Niistä löytyy välillä vaikka mitä hauskaa! Esimerkiksi joku ihminen on maininnut pariinkin otteeseen siitä, kun käytän sanaa "buck" sanan "fuck" sijaan. Tämä näyttää ärsyttävän häntä suuresti, joka on aiheuttanut hauskoja tekstiseinämiä täynnä kinastelua turhasta asiasta. Ja kyllä, käytän jatkossakin sanaa "buck" ihan vain vittuillakseni.

Tämä saattaa vähän kuulostaa siltä, että töideni kommenttiosiot koostuvat pelkästään kritiikistä. Se ei ole todellakaan totta! Ehkä vain 5% kommenteista ovat jollain tavalla negatiivisia. Jos kerta olen saavuttanut 3000 henkilön fanikunnan kahden vuoden aikana pelkkiä poneja piirrellen, niin voin olettaa ihmisten pitävän töistäni. Mielenkiintoisinta on se, että kaikkien kommenttien seasta mieleen jäävät parhaiten ne ikävimmät, vaikka niitä ei olisi paria enempää. Ihmisen mieli on erikoinen.

Ensi blogautuksessa astunkin sitten itse kriitikon saappaisiin! Kerron oman mielipiteeni kolmesta meikäläistä häiritsevästä ponipiirtäjästä ja heidän töistään. Yritän kyllä olla niin kiltti kuin mahdollista!