Minä - Outo ihminen

Istahdin tuossa äskettäin sohvalle virkistävän suihkun jälkeen ja rupesin ajattelemaan... Öh... En yhtään mitään. Päässäni ei kertakaikkiaan liikkunut mitään. Mielikuvitus ei laukannut tuttuun tapaansa, en tuntenut mitään, enkä kiinnittänyt huomiota yhtään mihinkään vaan tuijotin tyhjää. Sitten suljin alitajuisesti silmäni ja tunsin jonkin oudon nytkähdyksen päässäni, aivan kuin olisin pudonnut tai jotakin. Siinä samassa havahduin ja painun vähän ihmetellen tietokoneen äärelle.

Menin Suomi24-sivustolle tarkastamaan, että olin muistanut siirtää ja poistaa kaiken eilisen sähköpostimuutokseni jäljiltä. Suomi24:n sähköposti toimii näet nykyään kovin kämäisesti, joten päätin luoda uuden paremman sähköpostin, johon ohjaan sitten kaiken viralliselta kannalta tärkeän liikenteen. No joka tapauksessa, huomasin siinä etusivulla suositun keskustelunaiheen: Kiinnostavat naiset ovat harvinaisia. Itse kyllä korjaisin otsikkoa muotoon: Kiinnostavat IHMISET ovat harvinaisia. Siltä minusta on tuntunut jo pidemmän aikaa.

Tätä aihetta muistaakseni sivusin "neljän seinän sisällä"-kirjoituksessani, mutta tuo keskustelunaihe nosti päässäni kysymyksen esille: Millainen on mielestäni mielenkiintoinen ihminen? Siihen en osaa vastata, sillä tällä hetkellä kaikki ihmiset vaikuttavat tylsiltä. Kukaan ei puhu koskaan mitään mielenkiintoista ja tuntuu, että kukaan ei oikein uskalla olla täysin oma itsensä. Kovin monella on hirmu sulkeutunut ajattelutapa ja helposti saavutettavissa oleva päämäärä. Harva uskaltaa pistää rimaa korkealle ja lähteä toteuttamaan jotain mahdottomalta tuntuvaa unelmaansa silmät kiiluen ja omaa tekniikkaa käyttäen. Tästä herääkin kysymys, että onko kukaan oikeasti edes onnellinen?

Mikä minun unelmani on? Että mikä minut tunnetaan koko maailmalla vielä kuolemani jälkeenkin. Haluaisin olla tunnettu piirtäjä, perustaa kuuluisan heavy metal-bändin, luoda videopelejä, käydä avaruudessa, rakentaa avaruuslaivan, auttaa ihmiskuntaa luomalla jotakin hyödyllistä teknologiaa ja niin edelleen. Unelmia riittää, mutta kaikesta tuosta edellä mainitusta olen valmis luopumaan vain yhden unelman takia: Aidon onnellisuuden. Valitettavasti siihen leikkiin tarvitaan kaksi, ja jos olet lukenut aiempia kirjotuksiani, tiedät että se ei ole minulle helppoa.

Jos minä haluan olla (aidosti) onnellinen, on minun löydettävä itselleni kumppani, joka oikeasti rakastaa minua ja minä häntä. Mutta jos ihmiset eivät herätä minussa kiinnostusta, miten voin koskaan löytää sielunkumppanini? Minun pitäisi löytää juuri se oikea henkilö, mutta kuten arvata saattaa, se on aivan järkyttävän vaikea tehtävä, mutten usko sen kuitenkaan olevan mahdoton.

Ja tässä kohdassa tulee vastaan se rima, josta aiemmin ohimennen mainitsin. Meikäläisen rima on asetettu hyvin korkealle, mutta sen ylittäminen ei ole mahdotonta. Helposta tehtävästä ei kuitenkaan ole kysymys, joten on lähdettävä hitaasti liikkeelle vähän alemmalta tasolta. Tässä tapauksessa ensimmäinen haaste olisi päästä eroon sosiaalisten tilanteiden pelosta ja löytää se mielenkiinto ihmisistä. Toivon mukaan tätä ongelmaa lähdetään korjaamaan jo tämän kuun lopussa...

Mielikuvitus rajana

Tässä jokin aika sitten ilmestyi elokuvateattereihin uusi Godzilla-elokuva. Katselin Cinemassacresta hahmon pitkäaikaisen fanin James Rolfen ns. arvostelua elokuvasta, jossa hän mainitsi (pienimuotoinen spoileri edessä) Godzillaa vastaan taistelevan monsterin olevan se sama monsteri, mikä muissakin elokuvissa. Hän ei suoraan sanonut, minkälaisesta monsterista on kyse, mutta tuon kuvauksen perusteella se on todennäköisesti joku kahdella tai neljällä jalalla kävelevä tumma liskomainen otus. Sellaisia ne monsterit ovat aina amerikkalaisissa elokuvissa, kun mielikuvitus ei parempaan kykene.

Ymmärrän kyllä, että ihminen luo asiat näkemänsä perusteella, mutta miksei sitä mielikuvitusta voisi edes yrittää vähän venyttää? Mitä jos edellä mainitun monsterin luoja olisi lisännyt hahmolleen ylimääräisen jalkaparin tai kaksi? Toisen pään? Kolme häntää? Tässä tietysti oletetaan, että kyseessä on sellainen liskomainen otus, mutta olipa otus minkälainen tahansa, niin siihen on hyvin todennäköisesti käytetty jonkin eläimen tai hyönteisen pohjaa, johon on sitten lisätty pieniä kosmeettisia yksityiskohtia, jotka tekevät pedosta aavistuksen mielenkiintoisemman näköisen vaikuttamatta kuitenkaan otuksen liikkumiseen tai taistelemiseen.

Gigginox. Toinen pää ei näy kuvassa, koska se toimii samalla häntänä.

James Rolfe mainitsi myös "arvostelussaan", että japanilaiset ovat paljon mielikuvituksellisempia. Vähän aikaa asiaa pohdiskeltuani, päätin ruveta komppaamaan häntä. Varmaan parhaiten asia tulee esille videopelikulttuurissa, jossa usein nähdään paljon mielikuvituksellisia luomuksia Japanista. Kun kerran monstereista ollaan puhuttu, niin otetaan nyt esimerkiksi Monster Hunter-sarja. Kyseinen sarja koostuu jatkuvista pomotaisteluista kookkaita monstereita vastaan, ja joukossa nähdäänkin vaikka minkänäköistä otusta. Esimerkkinä mainittakoon Gigginox-monsteri. Se on silmätön ja kumimainen otus, joka kiipeilee katossa, omistaa kaksi päätä, pystyy lentämään, panssaroimaan kehonsa, synnyttämään jälkeläisiä kesken taistelun ja mikä pahinta, se käyttää pääaseenaan vahvaa myrkkyä. Se on yksi omaperäisimmistä monstereista, jota olen nähnyt vähään aikaan. En tosin sano, etteikö pelisarjasta löytyisi yhtään geneerisen näköistä otusta. Kyllä niitäkin riittää. Japanilaiset vain ovat osanneet tehdä geneerisenkin näköisistä otuksista mielenkiintoisia.

Gaping Dragon

Toisena esimerkkinä toimii Dark Souls, jossa törmää myös kaikenlaisiin olioihin. Siinä omaperäisin näkemäni otus on varmaankin Gaping Dragon. Sillä on neljä paria siipiä, neljä jalkaa, käsipari, joita se käyttää välillä myös jalkoina ja jättimäinen suu täynnä satoja hampaita, jolla se pystyy tappamaan pelaajan yhdellä iskulla. Eikä siinä vielä kaikki! Tuo sama otus ei nimittäin syökse tulta! Sen sijaan se oksentaa jotain kamalaa mössöä hyvin suurelle alueelle. En tosin tiedä, mitä tuo oksennus aiheuttaa, kun olen sen onnistunut tähän asti välttämään. Veikkaan kuitenkin myrkytystä. No pääpointti kumminkin on se, että lohikäärmeitä ei ole koskaan ollut olemassa, ja tämän pelintekijät ovat myös ymmärtäneen pelin monstereita luodessa. He loivat ison oksettavan otuksen, jossa ei ole juuri yhtään perinteisen lohikäärmeen piirteitä, mutta he kutsuvat sitä siitä huolimatta lohikäärmeeksi. Mielikuvituksen venyttämisestä heille propsit!

The Legend Of Zelda: Wind Waker

Entäs sitten kaikki Nintendon tekemät pelit? Ne ovat täynnä mielikuvituksellisia olentoja ja asioita! Se sijaan, että Nintendolla keskityttäisiin tekemään parempaa grafiikkaa, panostetaan heidän peleissään estetiikkaan. Peleissä on pirteä ulkoasu ja vähintäänkin hyvä pelattavuus yhdistettynä toimivaan pelimekaniikkaan. Pirteällä ulkoasulla viittaan tässä väripalettiin ja taidesuuntaukseen. Hyvä esimerkki tästä on The Legend Of Zelda-pelisarja, jossa on koettu useita erilaisia taidesuuntauksia. Wind Wakerissa käytetään sarjakuvamaista cel-shading-ulkoasua, kun taas Twilight Princess näyttää huomattavasti realistisemmalta. Skyward Sword muistuttaa ulkoasultaan Twilight Princessiä, mutta värikylläisemmällä otteella, ja Wii U:lle tuleva The Legend Of Zelda-peli vaikuttaisi ennakkotietojen mukaan olevan sekoitus vähän kaikkea edellä mainittua. Sai sitä taas kuitenkin lukea Youtubesta kommentteja, että "Yhyy! Tämä ei ole realistisen näköinen Zelda-peli! Olette tappaneet lapsuuteni parhaimman sarjan!" ja "Taas tätä cel-shading grafiikkapaskaa"! Minä voisin tästä aiheesta puhua rivikaupalla, mutta päätän nyt vain lyhyesti ja ytimekkäästi todeta: Vitun ihmiset.

Luodaanpa välillä katsaus eurooppalaiseen ja amerikkalaiseen videopelikulttuuriin. Mitä tulee ensimmäisenä nykypäivän peleistä mieleen? Meikäläiselle tulee ensin mieleen kaikki ensimmäisen persoonan räiskintäpelit. Ei minulla ole mitään niitä vastaan, mutta kun ne kaikki ovat pohjimmiltaan samanlaisia nykyään. Otetaanpa esimerkki...

Nykypäivän FPS-peli. Ruskeaa ja bloomia. 

Olet jonkin amerikkalaisen erikoisjoukon sotilas lähitulevaisuudessa. Tehtävänäsi on sotia miljoonia kiinalaisia tai venäläisiä vastaan harmaan kellertävässä ympäristössä, mutta jollain ihmeen tavalla selviätte mahdottomimmastakin tilanteesta, koska vittu amerikkalaisen erikoisjoukon sotilas on aina maailman parhaiten koulutettu! Sinulle heitetään hirmuinen läjä aseita, jotka tuntuvat kaikki samalta käyttää vähän säädettyjen ballistiikkojensa ansiosta. Niillä sinun olisi tarkoitus selvittää lyhyt, helppo, suoraviivainen ja ylipäätänsä turha kampanja täynnä kliseitä, turhia hidastuksia, järkyttävästi skriptattuja kohtauksia ja typerää huumoria. Sitten se erikoisjoukon toiminta jollakin ihmeen tavalla vaikuttaa koko sodan kulkuun ja Amerikka voittaa taas kerran. Vittu jee.

Siis aina samaa paskaa! Kuvitelkaa kuinka erilaisia noista peleistä saisi aivan pienillä muutoksilla! Entäpä jos et olisikaan amerikkalaisen erikoisjoukon sotilas, vaan vaikkapa kiinalainen nuori eturintamalla, joka hädin tuskin osaa pitää asetta kädessään. Entä jos ei taistellakaan lähitulevaisuudessa, vaan vaihtoehtoisessa menneisyydessä? Siis ihan vain pari muutosta ja meillä on kokonaan erilainen peli!

Ja en tässä todellakaan tarkoita, että kaikki eurooppalaiset ja amerikkalaiset pelit olisivat samanlaisia mielikuvituksettomia tekeleitä. Kun tarkemmin asiaa miettii, niin pitkälti vain nämä niin sanotut "AAA-pelit" kuuluvat tähän kastiin. Indiekehittäjien pelit ovatkin sitten paljon mielikuvituksellisempia yleensä. Noista AAA-peleistä voisin luoda kokonaan oman blogautuksensa, kun se on nykyään kovin harhaanjohtava käsite.

Mutta päätän tämän blogin nyt tähän. En todellakaan muista, että sainko kaikkea ylös, kun tuo muisti ei toimi enää samalla tavalla kuten ennen, mutta eiköhän se idea tästä tule selväksi. Idea on kuitenkin, että kaikilla on erilainen mielikuvitus. Kaikki ottavat vaikutteita näkemästään, mutta vain osa heistä uskaltaa ottaa riskejä ja lisätä soppaan jotain uutta. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että sellaisia ihmisiä pitäisi olla olemassa paljon enemmän, niin tämä maailma olisi huomattavasti mielenkiintoisempi paikka elää.

Neljän seinän sisällä

Meni aika henkilökohtaiseksi, mutta menkööt. Ei minulla ole mitään menetettävää.

Olen ujo ja arka ihminen. Minun tapauksessani tämä tarkoittaa sitä, että toisten ihmisten lähestyminen on todella vaikeaa, ja jos siinä lähestymisessä onnistuu, niin suusta ei tule korkeintaan kuin epämääräistä muminaa. Se taas usein johtaa epämiellyttäviin 30 sekunnin hiljaisuuksiin, kunnes keskustelukumppanini ärsyyntyy lähtee pois paikalta vähin äänin. Miksi otan asian puheeksi? No olen vain yksinkertaisesti kyllästynyt siihen. Se estää kavereiden ja mikä tärkeintä, tyttöystävän hankkimisen.

Olen asunut neljä vuotta Joensuussa, enkä ole saanut kaverin kaveria. Tunnen korkeintaan muutamia tyyppejä nimeltä. Tämä hyvin pitkälti tarkoittaa sitä, että olen elänyt nämä vuodet yksin neljän seinän sisällä. Pitkään minä sitä olen kestänyt, mutta nyt se on alkanut tuntumaan hyvin kamalalta. Yhä useammin tulee vastaan niitä päiviä, jolloin mikään ei kiinnosta, vaan päivät tulee vietettyä masentuneena pelejä pelaten. Mikään ei naurata ja kaikki asiat kuulostaa tylsältä. Tyhjä olo lienee paras tapa kuvata tunnetta.

Usein kuulee sanottavan tällaisessa tapauksessa, että pitäisi mennä ulos uusiin ihmisiin tutustumaan tms. Jos se olisi niin helppoa, niin kyllä minä olisin niin tehnyt jo ajat sitten! Kukaan ei vain tunnu ymmärtävän, että minua pelottaa niin helvetisti lähestyä ketään. Jos minä jollakin tavalla saan luotua kontaktin toiseen ihmiseen, niin minä en osaa keskustella hänen kanssaan. Minä en yksinkertaisesti kiinnostu toisista ihmisistä. Heillä ei vain tunnu olevan mitään mielenkiintoista keskustelunaihetta koskaan. Jos kyseessä on mies, niin he kaikki aina puhuvat vain kolmesta eri asiasta; Jääkiekosta, autoista tai juopottelusta. Ei voisi vittu vähempää kiinnostaa. Jos he sattuvat puhumaan peleistä, niin he puhuvat jostakin saatanan MMORPG- tai MOBA-peleistä. Kellään ei ole koskaan mitään mielenkiintoista asiaa, jonka takia tulee sitten jäätyä suosiolla pois keskusteluista. Naisilla on tähän asti ollut paljon mielenkiintoisemmat keskustelut, mutta he ovat usein myös paljon vilkkaampia puhujia, jolloin väliin tunkeminen on meikäläisen hitaalla ajattelutaidolla mahdotonta. Minulla kestää oikeasti puoli minuuttia miettiä jotain aiheeseen liittyvää sanottavaa, jolloin keskustelun aihe kerkiää vaihtumaan jo kahteen kertaan.

Tässä on nyt sellainen ristiriita, että ihmiset eivät ole minusta kiinnostavia, mutta haluan silti kavereita. En ole aavistustakaan, kuinka se on mahdollista. No jos totta puhutaan, niin voisin kyllä elää vaikka loppuelämäni kavereitta, mutta en ilman elämänkumppania. Minä olen aivan uskomattoman rakkaudenkipeä ihminen Tälläkin hetkellä haluaisin halata sitä omaa rakastani sohvalla istuen ja sylissäni pitäen. Jos tuo unelma joku päivä toteutuu, niin se sylissäni istuja saa varautua aikuisen miehen itkuun. Niin paljon minä kaipaan henkilöä, joka minua ymmärtäisi, rakastaisi ja jolle voisin kertoa kaiken. Mutta miten minä voin koskaan hankkia tyttöystävän, jos pelkkä kavereiden hankkiminen on jo mahdottomuus? Toivoin brony-ryhmään liittymisen ja heidän järjestämien ryhmätapaamisten korjaavan kaveripuutteen, mutta olin valitettavasti väärässä. 

Jos minun ujouteni tulee puheeksi jossakin rymässä, niin kaikki yleensä toteavat, että se on vain luonteenpiirre. No tässäpä heille uutinen: Se ei ole luonteenpiirre. Se on koulukiusauksen aiheuttama trauma. Kouluaikojeni alkuaikoina minua piti itseasiassa käskeä olemaan hiljaa! Sitten minä joku päivä olevinaan sanoin jotain tyhmää, jota en ymmärtänyt ja kaikki rupesivat ilkkumaan minulle. Loppujen lopuksi se meni siihen, että en sanonut enää yhtään mitään. Jos jotain piti sanoa, niin harkitsin hyvin tarkkaan sanani. Ja sellaisena elämäni on jatkunut tähän päivään saakka.

En osaa kunnolla luottaa ihmisiin, vaan he pelottavat minua. Jo pelkkä kaupassakäyminen on hyvin ahdistavaa touhua. Tuntuu siltä kuin kaikki tuijottaisivat koko ajan ja odottaisivat kunnes teen jotakin väärin, jotta he saisivat nauraa. Koko homma kuulostaa naurettavalta ja tiedän sen itsekin, mutta en minä mahda sille mitään. Älkää edes ehdottako mitään psykiatria minulle. Sinne hakeudutaan nimittäin terveyskeskuksen kautta ja minä inhoan terveyskeskuksia ja sairaaloita. Sitä paitsi, enhän minä sinne uskalla lähteä, kun siellä on ihmisiä.

Miten tästä sitten eteenpäin? En tiedä. Voin vain toivoa onnenpotkua, että törmäisin sattumalta johonkin, joka osaisi auttaa minua. Tai ehkä tämä avautuminen antaisi sen verran rohkeutta, että minä sitä apua pystyisin itse etsimään.

Kriitikoita kritisoiden

Olen lyhyen taitelijaurani aikana törmännyt jos jonkinlaiseen kriitikkoon. Valitettavasti kovin moni heistä ei osaa antaa kritiikkiä oikein. Jotkut heistä eivät aina edes tiedä, mistä he puhuvat. Pariin mukavaan henkilöön olen törmännyt, jotka ovat osanneet antaa kritiikkiä rakentavasti ja suhteellisen täsmällisesti, mutta näitä ihmisiä on harmittavan vähän.

Miksi otan sitten kriitikot esille? No olen huomannut, että aina kun julkaisen uuden sarjakuvan tai piirustuksen, niin joltakin löytyy aina jotakin negatiivista sanottavaa niistä. Tämä ei ole mikään yllätys, mutta kun rupean katsomaan muiden artistien kommenttiosioita, niin arvaapa kuinka paljon negatiivista palautetta löydän? Aivan, en yhtään. Ei väliä kuinka huono tekele ruudulla sattuu olemaan, niin kaikki kommentoijat pitävät siitä. Eli kysymys kuuluu: Miksi kaikki kriitikot kerääntyvät minun töideni ympärille? Minä en edes pyydä kritiikkiä! Ja sitten ihmiset, jotka pyytävät kritiikkiä, eivät saa sitä! En ymmärrä!

No vihaanko sitten kritiikkiä? Kyllä ja en. Urani alussa se oli ihan kivaa, kun minulla ei ollut kokemusta piirtämisestä ja tarvitsin ohjausta, mutta nyt kun olen saanut hieman mainetta ja taitoa lisää, niin kritiikki on oikeastaan alkanut kyrsimään. Tai no ei oikeastaan se kritiikki, vaan ne ihmiset, jotka eivät osaa antaa sitä! Ei siinä ole mitään pahaa, jos henkilö osaa kertoa työn onnistuneet puolet ja kertoa loukkaamatta niistä epäkohdista. Mutta jos kriitikko keskittyy vain negatiiviseen puoleen ja ilmaisee sen tyyliin: "Rupesin nauramaan, kun näin tuon naaman", niin sitten sivuutan kommentin täysin. Sarjakuvien kritiikki-kommentteja lukiessa asiat vielä mutkistuvat, kun kriitikot eivät usein sano ruutua johon he viittaavat. Usein kuulee tällaista: "Twilight näyttää hieman hassulta tuossa". Minä taas sanon siihen: "Missä? Tässä sarjakuvassa on 21 ruutua, joista jokaisessa esiintyy Twilight. Kerro tarkemmin tai haista vittu". No ehkä ehkä minä asian vähän kiltimmin ilmaisen, mutta ymmärrätte kyllä asian laidan.

Huono kriitikko

Mutamaan otteeseen on tullut myös törmättyä henkilöihin, jotka eivät käsitä minun käyttävän omaa tyyliäni, vaan vertaavat sitä suoraan TV-sarjan tyyliin. Onpa tainnut pariin otteeseen tulla linkkiäkin, jonka sisältöä on kehotettu käyttämään viitteenä piirustuksilleni. Linkithän ovat tietysti sisältäneet kuvia suoraan TV-sarjasta, joilla minä en tee enää juuri paskaakaan. Miksi näin? Koska sarjan hahmot ovat kaksiulotteisia, mutta itse toteutan ne kolmiulotteisesti. Lisäksi sarjan ponien anatomiassa on niin paljon epäkohtia, että niiden käyttäminen viitteenä nykyään on myrkkyä.

Hyvänä esimerkkinä edellisestä on käyttäjä, joka rupesi jossain vaiheessa "kritisoimaan" töitäni tähän tapaan: "Sinun pitäisi tehdä niin ja näin". Eli minun olisi pitänyt tehdä kuten hän sanoo. Kaikista ärsyttävintä oli, että kommentit eivät koostuneet mistään muusta. Hän vain sanoi, että mikä on hänen mielestään väärin, joka minun pitäisi korjata. Mieleenpainuvin noista kommenteista oli: "You should shorten their legs" (suom. Sinun pitäisi lyhentää heidän jalkojaan). Henkilö ei koskaan vain ollut ajatellut, että entäpä jos pidemmät jalat ovatkin vain osa minun tyyliäni? Kyllästyin loppujen lopuksi siihen "kritisoimiseen" ja sanoinkin hänelle asiasta. Menetin tilaajan, mutta en voi sanoa, että jäi ikävä.

Mitäs seuraavaksi? Olin aikeissa laittaa tähän useita esimerkkejä huonosta kritisoinnista, mutta töilläni on niin paljon kommentteja, että kritiikkien löytäminen siitä kasasta on hankalaa. Suosittelen kuitenkin lukemaan töideni kommentteja läpi! Niistä löytyy välillä vaikka mitä hauskaa! Esimerkiksi joku ihminen on maininnut pariinkin otteeseen siitä, kun käytän sanaa "buck" sanan "fuck" sijaan. Tämä näyttää ärsyttävän häntä suuresti, joka on aiheuttanut hauskoja tekstiseinämiä täynnä kinastelua turhasta asiasta. Ja kyllä, käytän jatkossakin sanaa "buck" ihan vain vittuillakseni.

Tämä saattaa vähän kuulostaa siltä, että töideni kommenttiosiot koostuvat pelkästään kritiikistä. Se ei ole todellakaan totta! Ehkä vain 5% kommenteista ovat jollain tavalla negatiivisia. Jos kerta olen saavuttanut 3000 henkilön fanikunnan kahden vuoden aikana pelkkiä poneja piirrellen, niin voin olettaa ihmisten pitävän töistäni. Mielenkiintoisinta on se, että kaikkien kommenttien seasta mieleen jäävät parhaiten ne ikävimmät, vaikka niitä ei olisi paria enempää. Ihmisen mieli on erikoinen.

Ensi blogautuksessa astunkin sitten itse kriitikon saappaisiin! Kerron oman mielipiteeni kolmesta meikäläistä häiritsevästä ponipiirtäjästä ja heidän töistään. Yritän kyllä olla niin kiltti kuin mahdollista!

Työskentelytilat kuntoon

Tähän asti olen töhertänyt piirustuksiani pienen pyöreän ruokapöydän ääressä. Se on liian korkea piirtämiseen, joka on todennäköisesti aiheuttanut piirustusten vääristymistä ja hieman kipuja käsiin. Sain nostettua itseäni hieman korkeammalle, kun otin avukseni tietokonetuolin, mutta työskentelystä tuli vain siedettävää. Pöydästä kumminkin löytyy sen verran epätasaisuuksia, että jouduin käyttämään aina jonkinlaista taustalevyä tasaisen piirrosjäljen saavuttamiseksi. Se on tosin ymmärrettävää, sillä onhan pöytä minua vanhempi.

Mutta nyt siihen tuli muutos! Pyöreää pöytää käytetään tästä lähtien vain ruokailemiseen ja piirtäminen hoituu muualla! Veronpalautukset menivät hyvään käyttöön!

Sehän näyttää ihan oikealta työskentelytilalta!

Tätä olen kaavaillut jo pidemmän aikaa. Ostin samalla kertaa pöydän, työtuolin, lampun ja kallistettavan piirustustason. Koko paketti tuli maksamaan yllättäen "vain" vajaat 270 euroa + tomituskulut, joten veronpalautuksista jäi hieman yli!

Mistä sitten mikäkin on hommattu, ja paljonko kukin niistä maksoi? Pöydän kävin ostamassa uusiotorilta hintaan 25 euroa ja sen toimittaminen kotiin maksoi 10 euroa. Mistään kovin nätistä kapistuksesta ei ole kyse, mutta tukeva ja tilava se on.

Työtuolin ostin Sotkasta. Oletin joutuvani maksamaan siitä lähemmäs 150 euroa, mutta siellä sattui olemaan myynnissä työttömän budjettiin sopiva malli, joka lähti hintaan 89 euroa. Testailin sitä eilisen illan Minecraftia pelaillessa ja voin jo sanoa, että kesällä tuo tuoli tulee olemaan perseestä. Hikoilemista ei voi estää.

Lampun kävin ostamassa tänä aamuna (17.12.2013) Anttilasta. Hauskaa sinänsä, että se tuli maksamaan enemmän kuin tuo pöytä, eli 29,95 euroa. Juuri sellainen lamppu, mitä etsinkin. Sitä pitää vain vielä sijoitella paremmin.

Mutta sitten se kaikista tärkein, eli tuo kallistettava piirtotaso. Suomesta löysin pitkän hakemisen päätteeksi vain yhdestä paikasta vastaavanlaisen kapineen ja sekin maksoi lähemmäs 300 euroa. Vaikka hinta olikin järkyttävä, niin kaikista eniten ongelmia kuitenkin tuotti sen oikean nimen etsiminen. No siis haluan pöydän, jonka päällä piirtää. Miksi sitä silloin kutsutaan? No piirtopöydäksi. Mitä tapahtuu kun laittaa hakusanaksi "piirtopöytä" Googleen? Tulee läjä elektronisia piirtopöytiä. Kokeile hakusanaa "piirustuspöytä". Sama ongelma. Sain pyöritellä kaikenlaisia nimikkeitä ja tutkia monia eri kauppoja, jotta löysin haluamani. Vain sen takia, kun jollain on välähtänyt suomentaa termi "graphics tablet" piirtopöydäksi. Voi jumalauta! Kaikista pahinta tässä hommassa on, että en vieläkään tiedä miksi tuota kapinetta pitäisi virallisesti kutsua!

No takaisin asiaan. 300 euroa oli hieman suolainen hinta, joten piti löytää jostain halvempaa. Kun vähän aikaa pyörittelin hakusanoja englanniksi samasta aiheesta, löysin Ebayn kautta englantilaisen yrityksen, joka on erikoistunut piirtotasojen valmistamiseen. He myös toimittivat muutamia niistä maailmanlaajuisesti, ja niiden seasta löysinkin sitten etsimäni. Paljonko se maksoi? 123,79 euroa, ja se on A1-kokoisen tason hinta. A2-mallin saa alle satasella. Toimituskulutkin olivat vain 35,57 euroa kymmenen kilon paketille, joka toimitettiin suoraan kotiovelle. Pitää näköjään kaikki tilata nykyään ulkomailta, jos ne haluaa saada järkevään hintaan. Jos on tarvetta vastaavalle, niin käy kurkistamassa heidän verkkosivuillensa.

Siinä työpiste vielä toisesta kulmasta. 

Ja tällä mennään! Halvalla kasattu työpiste, jolla pitäisi pärjätä vuosia. Tuoli todennäköisesti menee vaihtoon ensimmäisenä, mutta jospa se kestäisi jonkin aikaa perseeni levitystä. Jonkinlaista lipastoa tms. voisi harkita seuraavaksi tuohon pöydän alle, johon saisi sitten laittaa kaikki tarvikkeet, piirustukset yms. Sillä nyt ei ole mitään kiirettä, mutta sitten joskus.

PS. Niin ja by the way, ne oikeat hakusanat tuon piirustustason löytämiseen olivat "drawing board A1". Jos tuota tason kokoa ei muista laittaa tuon hakusanan perään, niin tulee ongelmia haluamansa löytämisessä.