Neljän seinän sisällä

Meni aika henkilökohtaiseksi, mutta menkööt. Ei minulla ole mitään menetettävää.

Olen ujo ja arka ihminen. Minun tapauksessani tämä tarkoittaa sitä, että toisten ihmisten lähestyminen on todella vaikeaa, ja jos siinä lähestymisessä onnistuu, niin suusta ei tule korkeintaan kuin epämääräistä muminaa. Se taas usein johtaa epämiellyttäviin 30 sekunnin hiljaisuuksiin, kunnes keskustelukumppanini ärsyyntyy lähtee pois paikalta vähin äänin. Miksi otan asian puheeksi? No olen vain yksinkertaisesti kyllästynyt siihen. Se estää kavereiden ja mikä tärkeintä, tyttöystävän hankkimisen.

Olen asunut neljä vuotta Joensuussa, enkä ole saanut kaverin kaveria. Tunnen korkeintaan muutamia tyyppejä nimeltä. Tämä hyvin pitkälti tarkoittaa sitä, että olen elänyt nämä vuodet yksin neljän seinän sisällä. Pitkään minä sitä olen kestänyt, mutta nyt se on alkanut tuntumaan hyvin kamalalta. Yhä useammin tulee vastaan niitä päiviä, jolloin mikään ei kiinnosta, vaan päivät tulee vietettyä masentuneena pelejä pelaten. Mikään ei naurata ja kaikki asiat kuulostaa tylsältä. Tyhjä olo lienee paras tapa kuvata tunnetta.

Usein kuulee sanottavan tällaisessa tapauksessa, että pitäisi mennä ulos uusiin ihmisiin tutustumaan tms. Jos se olisi niin helppoa, niin kyllä minä olisin niin tehnyt jo ajat sitten! Kukaan ei vain tunnu ymmärtävän, että minua pelottaa niin helvetisti lähestyä ketään. Jos minä jollakin tavalla saan luotua kontaktin toiseen ihmiseen, niin minä en osaa keskustella hänen kanssaan. Minä en yksinkertaisesti kiinnostu toisista ihmisistä. Heillä ei vain tunnu olevan mitään mielenkiintoista keskustelunaihetta koskaan. Jos kyseessä on mies, niin he kaikki aina puhuvat vain kolmesta eri asiasta; Jääkiekosta, autoista tai juopottelusta. Ei voisi vittu vähempää kiinnostaa. Jos he sattuvat puhumaan peleistä, niin he puhuvat jostakin saatanan MMORPG- tai MOBA-peleistä. Kellään ei ole koskaan mitään mielenkiintoista asiaa, jonka takia tulee sitten jäätyä suosiolla pois keskusteluista. Naisilla on tähän asti ollut paljon mielenkiintoisemmat keskustelut, mutta he ovat usein myös paljon vilkkaampia puhujia, jolloin väliin tunkeminen on meikäläisen hitaalla ajattelutaidolla mahdotonta. Minulla kestää oikeasti puoli minuuttia miettiä jotain aiheeseen liittyvää sanottavaa, jolloin keskustelun aihe kerkiää vaihtumaan jo kahteen kertaan.

Tässä on nyt sellainen ristiriita, että ihmiset eivät ole minusta kiinnostavia, mutta haluan silti kavereita. En ole aavistustakaan, kuinka se on mahdollista. No jos totta puhutaan, niin voisin kyllä elää vaikka loppuelämäni kavereitta, mutta en ilman elämänkumppania. Minä olen aivan uskomattoman rakkaudenkipeä ihminen Tälläkin hetkellä haluaisin halata sitä omaa rakastani sohvalla istuen ja sylissäni pitäen. Jos tuo unelma joku päivä toteutuu, niin se sylissäni istuja saa varautua aikuisen miehen itkuun. Niin paljon minä kaipaan henkilöä, joka minua ymmärtäisi, rakastaisi ja jolle voisin kertoa kaiken. Mutta miten minä voin koskaan hankkia tyttöystävän, jos pelkkä kavereiden hankkiminen on jo mahdottomuus? Toivoin brony-ryhmään liittymisen ja heidän järjestämien ryhmätapaamisten korjaavan kaveripuutteen, mutta olin valitettavasti väärässä. 

Jos minun ujouteni tulee puheeksi jossakin rymässä, niin kaikki yleensä toteavat, että se on vain luonteenpiirre. No tässäpä heille uutinen: Se ei ole luonteenpiirre. Se on koulukiusauksen aiheuttama trauma. Kouluaikojeni alkuaikoina minua piti itseasiassa käskeä olemaan hiljaa! Sitten minä joku päivä olevinaan sanoin jotain tyhmää, jota en ymmärtänyt ja kaikki rupesivat ilkkumaan minulle. Loppujen lopuksi se meni siihen, että en sanonut enää yhtään mitään. Jos jotain piti sanoa, niin harkitsin hyvin tarkkaan sanani. Ja sellaisena elämäni on jatkunut tähän päivään saakka.

En osaa kunnolla luottaa ihmisiin, vaan he pelottavat minua. Jo pelkkä kaupassakäyminen on hyvin ahdistavaa touhua. Tuntuu siltä kuin kaikki tuijottaisivat koko ajan ja odottaisivat kunnes teen jotakin väärin, jotta he saisivat nauraa. Koko homma kuulostaa naurettavalta ja tiedän sen itsekin, mutta en minä mahda sille mitään. Älkää edes ehdottako mitään psykiatria minulle. Sinne hakeudutaan nimittäin terveyskeskuksen kautta ja minä inhoan terveyskeskuksia ja sairaaloita. Sitä paitsi, enhän minä sinne uskalla lähteä, kun siellä on ihmisiä.

Miten tästä sitten eteenpäin? En tiedä. Voin vain toivoa onnenpotkua, että törmäisin sattumalta johonkin, joka osaisi auttaa minua. Tai ehkä tämä avautuminen antaisi sen verran rohkeutta, että minä sitä apua pystyisin itse etsimään.